Riutta-akvaarioharrastuksessa on vuosikaudet opetettu poistamaan ravinteita.
Nitraatti alas. Fosfaatti alas. Tehokkaampi skimmeri, parempi mekaaninen suodatus, refugium, rollerMAT, bakteerivalmisteet, hiililähteet ja mitä kaikkea muuta.
Nyt ollaan kuitenkin monessa modernissa riutta-altaassa vähän absurdissa tilanteessa: olemme rakentaneet niin tehokkaita järjestelmiä ravinteiden poistamiseen, että seuraavaksi joudumme annostelemaan niitä takaisin.
Ja tämä ei välttämättä ole ongelma. Päinvastoin.
Erityisesti kuivakivestä perustetuissa altaissa nitraatin ja fosfaatin pitäminen oikeasti saatavilla voi olla yllättävän vaikeaa. Meillä tilanne on mennyt siihen pisteeseen, että sekä fosfaatti että typpi annostellaan altaaseen automaattisesti annostelupumpuilla.
Korallit eivät elä pelkällä valolla, kalsiumilla, magnesiumilla ja alkaliniteetilla
Nitraatista ja fosfaatista puhutaan edelleen välillä melkein kuin ne olisivat epäpuhtauksia.
Sitä ne eivät ole.
Typpi ja fosfori ovat elämälle välttämättömiä ravinteita. Niitä tarvitsevat korallit ja niiden symbioottiset levät, mutta aivan yhtä lailla koko altaan mikrobiologia.
Jos jompikumpi vedetään jatkuvasti käytännössä nollaan, järjestelmä ei muutu automaattisesti ”puhtaaksi”.
Se muuttuu ravinnerajoitteiseksi.
Randy Holmes-Farley on jo pitkään korostanut, ettei fosfaatin tavoite ole nolla. Hän on esimerkiksi suositellut fosfaatille aluetta noin 0,02–0,1 mg/l. Nitraatin suhteen hänen uudempi ajattelunsa on vielä mielenkiintoisempi: alle noin 5 mg/l tasolla hän lähtisi jo lisäämään typpeä joko ruokinnan tai ammoniakin kautta.
Tämä on aika kaukana siitä vanhasta ajatusmallista, jossa hienon riutta-altaan testituloksessa piti lukea NO3 0 ja PO4 0.
Nollaa on helppo tavoitella, mutta vaikeampi päästä siitä takaisin
Varsinkin nykyisellä tekniikalla ravinteiden poistaminen vedestä onnistuu käsittämättömän tehokkaasti.
Rollermat nappaa orgaanista tavaraa pois ennen kuin se ehtii hajota. Hyvä skimmeri vie jatkuvasti orgaanisia yhdisteitä järjestelmästä. Bakteerit käyttävät typpeä ja fosforia. Korallit käyttävät niitä. Levät käyttävät niitä.
Samaan aikaan harrastaja katsoo testeriä ja ihmettelee, miksi nitraatti ei vieläkään nouse vaikka kalaa ruokitaan enemmän.
Tässä kohtaa ensimmäinen ratkaisu on yleensä: syötä enemmän.
Se voi toimia.
Mutta jos tarkoituksena on lisätä nimenomaan typpeä, ruoan lisääminen on aika epätarkka tapa tehdä se. Ruoan mukana tulee proteiinien ja typen lisäksi fosforia, orgaanista hiiltä, rasvoja ja kaikkea muutakin. Samalla ruokit myös kaloja enemmän kuin niiden välttämättä tarvitsee syödä.
Jos järjestelmästä puuttuu typpi, miksei sinne lisättäisi typpeä?
Jos siitä puuttuu fosfori, miksei sinne lisättäisi fosforia?
Tämä ajatus on lopulta erittäin yksinkertainen.
Kuivakiviallas tekee fosfaatista erityisen mielenkiintoisen
Kuivakivestä perustettu moderni riutta on tässä suhteessa aivan oma ekosysteeminsä.
Tuore kivimateriaali voi sitoa fosfaattia pinnoilleen niin, että altaaseen annosteltu fosfaatti ei käyttäydy läheskään niin suoraviivaisesti kuin vesimäärän perusteella voisi olettaa. Harrastaja voi lisätä fosfaattia ja mitata hetken päästä lähes saman arvon kuin ennen annostelua.
Sitten lisätään uudestaan.
Ja uudestaan.
Jossain vaiheessa tilanne alkaa tasaantua, kun kiven ja veden välinen tasapaino muuttuu. Reef2Reefin keskusteluissa sama ilmiö näkyy jatkuvasti: uuteen järjestelmään voidaan joutua lisäämään yllättävän paljon fosfaattia ennen kuin mitattava pitoisuus alkaa pysyä vedessä. Tämä tapahtui myös itselleni.
Tästä syystä pelkkä yksittäinen fosfaattimittaus ei aina kerro koko totuutta.
Jos lisäät fosfaattia jatkuvasti ja seuraavana päivänä se on taas nollassa, fosfaatti ei ole kadonnut mystisesti altaasta. Jokin järjestelmässä käyttää tai sitoo sitä. Yleensä kuivakivialtaissa sitä sitoo nimenomaan tyhjät kivet.
Ja juuri tässä kuivakivialtaan alkutaival voi olla todella turhauttava.
Mutta miksi ihmeessä altaaseen annosteltaisiin ammoniakkia?
Tämä kuulostaa ensimmäisen kerran kuultuna täysin järjettömältä.
Koko akvaarioharrastuksen ensimmäisiä opetuksiahan on:
Ammoniakki on myrkyllistä.
Ja se on täysin totta liian suurina pitoisuuksina.
Mutta tästä ei ole kyse.
Kyse on erittäin pienten ja hallittujen ammoniumannosten käyttämisestä typen lähteenä.
Randy Holmes-Farley julkaisi tähän erittäin yksinkertaisen DIY-menetelmän. Yksi hänen käyttämistään aineista on ammoniumbikarbonaatti, eli suomalaisittain hyvin arkisesti hirvensarvisuola.
Resepti on:
20 grammaa ammoniumbikarbonaattia yhteen litraan RO/DI-vettä.
Liuos pidetään suljetussa astiassa, koska siitä voi ajan myötä poistua ammoniakkia ilmaan. Holmes-Farleyn reseptillä liuos vastaa noin 4,3 mg/ml ammoniakkia.
Ei siis puhuta siitä, että altaaseen lorautetaan pullollinen ammoniakkia.
Puhutaan millilitroista laimeaa liuosta, mieluiten jaettuna useisiin pieniin annoksiin päivän aikana. Itsellä suurempi kuivakiviallas on fosfaatinnälkäinen ja sinne pitää annostella fosfaattia, mutta pienempi, elävällä kivellä toteutettu vanha 300L riutta taasen on aivan mahdoton nitraatin kohdalla, fosfaatti altaassa pysyy hyvin, mutta nitraatti oli useamman kuukauden käytännössä nollassa, eli siis siksi aloitin siinä ammoniakkiannostelun.
Miksei sitten vain annostella nitraattia?
Voi annostella.
Natriumnitraatti ja kaliumnitraatti ovat täysin toimivia tapoja nostaa nitraattia.
ammoniumbikarbonaatissa on kuitenkin biologisesti erittäin kiinnostava ero.
Korallien, levien ja muiden eliöiden pitää käyttää energiaa nitraatin muuttamiseen solujen käyttökelpoiseen muotoon. Ammoniumbikarbonaatti on jo valmiiksi pelkistyneessä muodossa ja voi olla eliöille helpommin hyödynnettävä typen lähde.
Tästä syystä Holmes-Farley on nostanut ammoniakki/ammoniumannostelun vaihtoehdoksi juuri altaisiin, joissa typen saatavuus on kroonisesti liian pieni. Hän pitää nitraatin annostelua toimivana keinona, mutta ammoniumbikarbonaatilla voi olla joillekin organismeille biologinen etu.
Ja tässä tulee vastaan yksi tärkeä ero ajattelutavassa:
Ammoniumbikarbonaattia ei välttämättä annostella ensisijaisesti siksi, että NO3-testeriin saataisiin tietty numero.
Sitä annostellaan, jotta järjestelmälle annetaan typpeä.
Jos korallit, symbioottiset levät, mikrobit ja muu biologia käyttävät ammoniumbikarbonaatin ennen kuin siitä muodostuu nitraattia, NO3-testissä ei välttämättä tapahdu dramaattista muutosta.
Silti typpeä on tullut järjestelmään.
Tämä on mielestäni koko menetelmän kiinnostavin osa.
Näin minä annostelen sitä
Meillä käytössä on Holmes-Farleyn ammoniumbikarbonaattiresepti:
20 g hirvensarvisuolaa / 1 litra RO/DI-vettä.
Liuos annostellaan automaattisesti annostelupumpulla useisiin pieniin annoksiin päivän aikana.
Tarkoituksena ei ole tehdä ammoniakkipiikkiä eikä nostaa nitraattia yhdessä yössä viiteen tai kymmeneen.
Tarkoituksena on syöttää järjestelmälle tasaisesti typpeä ja katsoa, kuinka paljon allas sitä oikeasti käyttää.
Annoksen määrää nostetaan vähitellen mittausten perusteella.
Samaan aikaan seurataan fosfaattia, koska nämä kaksi asiaa eivät elä toisistaan erillään. Jos allas on ollut voimakkaasti typpirajoitteinen ja typpeä aletaan yhtäkkiä tarjoamaan enemmän, myös fosfaatin biologinen kulutus voi muuttua.
Siksi meidän järjestelmässä sekä typpi että fosfaatti ovat annosteltavia parametreja.
Aivan samalla tavalla kuin alkaliniteetti ja kalsium.
Tämä on ehkä suurin muutos modernissa riutta-ajattelussa
Minusta harrastuksessa pitäisi päästä lopullisesti eroon ajatuksesta, että hyvä ravinnearvo on mahdollisimman lähellä nollaa.
0,00 ei ole saavutus.
Jos järjestelmä kuluttaa kaiken saatavilla olevan typen tai fosforin välittömästi, nollalukema voi kertoa aivan päinvastaisesta asiasta: altaasta puuttuu jotakin olennaista.
Ja modernissa tehokkaasti suodatetussa riutta-akvaariossa tämä ei ole edes erityisen harvinainen tilanne.
Me rakennamme järjestelmiä, joissa on valtava biologinen pinta-ala, tehokas skimmeri, automaattinen mekaaninen suodatus, voimakas valaistus ja jatkuvasti kasvava määrä korallimassaa.
Sitten ihmettelemme, miksi ravinteet loppuvat.
Ehkä meidän pitäisi ihmetellä enemmän sitä, jos ne eivät loppuisi.
Tämä korostuu vielä kuivakivialtaissa, joissa biologinen tasapaino rakentuu hitaasti ja erityisesti fosfaatin käyttäytyminen voi ensimmäisten kuukausien aikana olla todella arvaamatonta.
Sen takia olen itse alkanut ajatella nitraattia ja fosfaattia täysin samalla tavalla kuin muitakin riutta-akvaarion kuluvia aineita.
Jos allas kuluttaa enemmän kuin sinne tulee, sitä pitää lisätä.
Ei sen monimutkaisempaa.
Ravinteita sisään, ravinteita ulos
Tavoite ei tietenkään ole kääntää ongelmaa toiseen ääripäähän.
Emme halua loputtomasti nousevaa nitraattia tai fosfaattia.
Ideana on rakentaa järjestelmä, jossa ravinteita tulee jatkuvasti sisään ja niitä myös poistuu jatkuvasti ulos.
Korallit kasvavat. Mikrobit toimivat. Kalat syövät. Skimmeri kuorii. Roller-suodatin poistaa jätettä.
Ja annostelu paikkaa sen erotuksen, jonka järjestelmä muuten söisi nollaan.
Holmes-Farleyn tuoreemmassa ravinneajattelussa tämä näkyy mielestäni erittäin hyvin. Hän ei pidä muutaman ppm:n nitraattia ongelmana, vaan on jopa ehdottanut typen lisäämistä, kun nitraatti painuu alle noin 5 mg/l. Fosfaatin osalta hänen pitkään käyttämänsä suositus on ollut selvästi nollan yläpuolella.
Tämä on käytännössä heavy in, heavy out -ajattelua.
Altaan ei tarvitse olla ravinneköyhä siksi, että sen vesi on puhdasta.
Hyvä suodatus antaa meille mahdollisuuden syöttää järjestelmää kunnolla ilman, että kaiken tarvitsee jäädä sinne pysyvästi.
Ja omasta mielestäni juuri tähän suuntaan moderni riutta-akvaarioharrastus on menossa.
Ei enää kilpailua siitä, kenellä on pienin NO3 ja PO4.
Vaan siitä, että koralleilla on jatkuvasti käytettävissään kaikki se, mitä ne tarvitsevat.
Nitraatti ei ole vihollinen. Fosfaatti ei ole vihollinen. Eikä oikein käytettynä edes ammonium ole vihollinen.
Ongelma syntyy silloin, kun järjestelmästä puuttuu jotain kokonaan – tai kun sitä on niin paljon, ettei järjestelmä enää pysy tasapainossa.